Robert ScheerkritisoiHuffington Postissa tapaa jolla suuret invetointipankit pelastettiin vuonna 2008, pienten pankkien ja asuntovelallisten jäädessä oman onnensa nojaan, sekä sitä miten pankkiirien bonukset vain kasvoivat:
They do have a license to steal. There is no other way to read Tuesday’s report from the New York state comptroller that bonuses for Wall Street financiers rose 17 percent to $20.3 billion in 2009. Of course that is less than the $32.9 billion for bonus rewards back in 2007, when those hotshots could still pretend that they were running sound businesses.
Tästä aiheesta sai kipinän Ry Cooder, joka työsti albumin ”Pull Up Some Dust and Sit Down” avausraitana “No Banker Left Behind”. Tämä todistaa että protestilauluperinne elää ja voi hyvin.
Satuin kökkimään television ääressä sunnuntain ja maanantain välisenä yönä. Ja hyvä niin. Sattumalta törmäsin BBC Entartainment kanavalle, joka tarjoili kaksi näkökulmaa amerikkalaisten viimeisimpään pankkikriisiin, jossa mm. Lehman Brothers syyskuussa 2008 teki satumaisen konkurssin.
Ensimmäisenä ohjelmalistalla oli Freefall, jossa kuvataan miten unelmia, rahaa ja riskejä kaupataan henkilöille, jotka eivät täysin ymmärrä mihin nimensä kirjoittavat:
Dave Matthews even happily follows instructions to sell discount mortgages to people with blacklisted credit ratings. The charming born salesman overcomes his schoolmate Jim Foster’s wife’s suspicions: the security officer with two kids buys a Tudor dream house beyond his means. In a matter of months, the market crashes…
After six months’ turmoil in the world’s financial markets, Lehman Brothers was on life support and the government was about to pull the plug. Lehman CEO, Dick Fuld, recently sidelined in a boardroom coup, spends the weekend desperately trying to resuscitate his beloved company through a merger with Bank of America or UK-based Barclays.
YouTubesta löytyy tämäkin:
Lehman Brothers oli ennen luhistumistaan USA:n neljänneksi suurin investointipankki. Kauaksi oli tultu siitä kun Lehmanin kolme veljestä (siirtolaisia Baijerista) ryhtyivät puodinpitäjiksi (dry-goods store) Montgomeryssä, Alabamassa 1850-luvulla. Jo ensimmäisinä vuosina veljekset ryhtyivät muun kuluttajatavarakaupan ohella tekemään kauppaa myös puuvillalla ja siitä kaupankäynti sitten pikkuhiljaa monipuolistui muihin raaka-aineisiin ja rahoitusmarkkinoillr päättyäkseen katastrofiin syyskuussa 2008, jättäen reilun 26.000 työntekijää työttömäksi.
Tästä USA:n suurimmasta konkurssista lähti liikkeelle kokonainen hyökyaalto tunnetuin seurauksin. Valtio ei vastoin kaikkia odotuksia tullutkaan Lehman Brothersin avuksi, todistaen vääräksi oletuksen että se olisi ollut “too big to fail”.
Milloin pankeista on tullut sitten näin suuria? Mother Jonesin kautta löysin mielenkiintoisen aikajanan USAlaisen pankkimaailman keskittymisestä. Ja samanlainen kehitys lienee meillekin tuttu: kuka muistaa enää pankkeja nimeltä HOP, SYP, KOP, SKOP ? Mother Jonesin mukaan:
The nation’s 10 largest financial institutions hold 54 percent of our total financial assets; in 1990, they held 20 percent. In the meantime, the number of banks has dropped from more than 12,500 to about 8,000.
This paper explores the link between economic development and penile length between 1960 and 1985. [...] The size of male organ is found to have an inverse U-shapedrelationship with the level of GDP in 1985. It can alone explain over 15% of the variation inGDP. The GDP maximizing size is around 13.5 centimetres [...]. Although all evidence is suggestive at this stage, the `male organ hypothesis’ put forward here is robust to exhaustive set of controls and rests on surprisingly strong correlations.
Esipuheesta sivulta 3 löytyy mielenkiintoinen sanavalinta:
Taken at face value the findings suggest that the ‘male organ hypothesis’ put forward here is quite penetrating an argument.
Vuoden 2008 talouden romahdus on saanut aikaan vipinää tutkijoiden keskuudessa (ks. Wired Science). Tutkijat joita kiinnostaa monimutkaisuus (complexity) ovat löytäneet mahdollisen varoitusmerkin, joka voi ennustaa pörssin romahduksen muutaman vuoden varoitusajalla.
They say the telltale sign is a measure of co-movement, or the likelihood of stocks to move in the same direction. When a market is healthy, co-movement is low. But in the months and years before a crash, co-movement seems to grow.
Niinpä, mentiinpä pörssissä ylöspäin tai alaspäin, kaikki menevät yhtä jalkaa – ostajat ja myyjät ikäänkuin kopioivat toistensa päätöksiä, sopulilauman tapaan. Kun jokainen reagoi samalla tavalla kuin muut, alunperin pienikin liike voi johtaa koko systeemin romahdukseen.
Bar-Yam’s findings, released Feb. 13 on arXiv, are part of an emerging research field known as econophysics. It applies to economics insights from the physical world, especially from systems in which networks of interacting units produce radical collective behaviors.
Heated water turning to gas is one such behavior, known technically as a phase transition. Another is snow gathering into an avalanche. Seen through an econophysicist’s eyes, a stock market panic is an avalanche, too.
Bar-Yamin ryhmä analysoi osakemarkkinoiden liikkeitä menneiltä vuosilta. 2000-luvun alussa sopulikäyttäytyminen (co-movement) oli vähäistä eli hajonta suurta. Minä tahansa päivänä puolet osakkeista oli nousussa ja toinen puoli laskussa. Mutta vuonna 2008, vähän ennen romahdusta, hajonta oli kadonnut taivaan tuuliin – ostajat ja myyjät eivät enää tehneet toisistaan riippumattomia päätöksiä vaan toimivat sopulilauman tavoin.
Romahdus on saanut myös verkostotutkimuksen liikkeelle. Tutkimuksessaan, joka julkaistiin marraskuussa viime vuonna, Yaneer Bar-Yam ja hänen ryhmänsä käyttivät verkostojen kartoitusta analysoidessaan 500:n eniten vaihdetun yhtiön keskinäisiä suhteita. Nämä sidokset yhdistettiin lisäksi tietoihin öljy-, velkakirja- ja korkomarkkinoiden muutoksista.
The dynamic network of relationships among corporations underlies cascading economic failures including the current economic crisis, and can be inferred from correlations in market value fluctuations. [...] The financial sector links otherwise weakly coupled economic sectors, particularly during economic declines. Such links increase economic risk and the extent of cascading failures.
Tulokset ovat mielenkiintoisia: alla olevassa kuvassa on kuvattu yritysten (pisteet) verkostoja eri vuosina (kukin toimiala omalla värillään, rahoitus on vihreä). Vielä vuonna 2003, toimialat ovat selvästi toisistaan erottuvia, mutta vuonna 2008 ne ovat yhtenäistä massaa rahoitussektorin ympärillä.
Yritysten tavoitteista ja niiden roolista yhteiskunnassa on keskusteltu ainakin Adam Smithin ajoista. Tässä Michael E. Porterin haastattelu aiheesta Rethinking Capitalism.
Yritysten ja yhteiskunnan välille on muodostunut konflikti. Yritysten nähdään yhä tekevän voittoa ympäröivästä yhteiskunnasta huolimatta, eikä niinkään sen hyödyksi. Niinpä yritystoimintaa entistä enemmän säädellään lainsäädännön kautta.
Aiempi axiooma jonka mukaan “mikä on hyväksi yritystoiminnalle, on hyväksi yhteiskunnalle” ei välttämättä ole totta. Tämä on MEP:n mukaan nähtävissä siinä minkälaisia vaikutuksia kehittyvillä liiketoimintatavoilla voi olla ympäröivälle yhteiskunnalle, esim. 2008-2009 luottokriisi tai vaikkapa 2008 ilmaantunut ruokakriisi.
Portetin mukaan sen sijaan että maksimoitaisiin share value pitäisi maksimoida shared value.
Luomalla arvoa yhteiskunnan tasolla luodaan väkisinkin arvoa yrityksen tasolla. Eli voidaan sanoa että “what is good for the society, is good for the business”.
Business and society have been pitted against each other for too long. That is in part because economists have legitimized the idea that to provide societal benefits, companies must temper their economic success. In neoclassical thinking, a requirement for social improvement—such as safety or hiring the disabled—imposes a constraint on the corporation. Adding a constraint to a firm that is already maximizing profits, says the theory, will inevitably raise costs and reduce those profits.
A related concept, with the same conclusion, is the notion of externalities. Externalities arise when firms create social costs that they do not have to bear, such as pollution. Thus, society must impose taxes, regulations, and penalties so that firms “internalize” these externalities—a belief influencing many government policy decisions.
Tulipa käytyä Helsinkin Kaupunginteatterissa. Katsottavana oli tällä kertaa Enron. Kaupunginteatterin webbisivulla ohjaaja Kari Heiskanen toteaa, että
Enron ei ole kuiva talousnäytelmä, vaan suorastaan karnevalistisia elementtejä sisältävä kertomus suuresta huijauksesta ja siitä miten se tehtiin. Huijaus paljastaa armottoman tarkasti ahneen ihmisen anatomian, ja keinot, joilla hän toimii. Enron on kuva aikamme ihmisestä, jossa ei ole mitään sankaruutta.
Kuva Kaupunginteatterin sivulta:
Ja ei hän todellakaan ollut yhtään väärässä. Enronin tarina esitettiin niin mustalla huumorilla ettei mitään määrää. Näytelmä oli raivokkaan riemukas. Roolisuoritukset, lavastukset, kaikki.. nappisuoritus.
Tarinassa oli tavoitettu aikakauden henki sataprosenttisesti, ja se oli lisäksi upotettu täyteen pieniä koukkuja kuten Tom Wenzel ja Markku Huhtamo The Lehman Brothersin kaksoisveljinä.
Kannattaa mennä katsomaan, parempaa vastinetta rahoilleen ei saa mistään.
Teresa Amabile on huolestunut luovuuden katoamisesta. Ja ihan oikein.
Creativity is under threat. It happens whenever and wherever there’s a squeeze on the ingredients of creativity, and it’s happening in many businesses today. According to the Labor Department’s most recent stats, productivity is up. But stretching fewer employees to cover ever more work in our job-starved recovery is no way to run the future. Without the creativity that produces new and valuable ideas, innovation — the successful implementation of new ideas — withers and dies. Creativity depends on the right people working in the right environment. Too often these days, the people come ill-equipped, and their work environments stink.
Lue hänen teesinsä luovuuden kolmesta elementistä.
Veroja on mielestäni kolmenlaisia: jalostuksen ja kulutuksen verotus sekä sekalaiset veroluonteiset tulot. Verottaja ei yleensä ole kerännyt veroja siemenviljasta, vaan sadosta. Tarvekaluja on aina itse saanut tehdä, mutta jos on ostanut jotakin, niin veroja on kerätty tulleina, arvonlisäveroina tai tuotekohtaisina erityisveroina. Veroluonteisia maksuja on kerätty kaikenlaisista luvista ja viranomaisten papereista kautta historian. Yleisesti ottaen verotuksen historiasta voi nähdä myös sen, että verotus on yleensä ollut lempeää vähävaraisten osalta, mutta jos tuloja on ollut, niin verovouti on varmasti ilmestynyt ovelle.
Kuvasta näkyy mielenkiintoisella tavalla ainakin muutama asia: (1) maan merkitys tuotannontekijänä on menettänyt merkityksensä, ainakin verotusmielessä, 1900-luvun lkuun mennessä, (2) tullien osuuden suuruus 1800-luvun puolivälistä alkaen kertoo maailmankaupan nopeasta kasvusta ja (3) sen vapautuminen 1900-luvun puolivälin jälkeen kun tullien osuus romahti, sekä (4) “tavallisen rahvaan” merkityksen kasvu 1900-luvun alkupuolelta lähtien tuloverojen ja välillisten verojen osuuden kasvuna.
Ja kuten kirjoittaja toteaa,
Iloista verojen maksajaa ei ole varmaankaan koskaan ollut, mutta jotenkin ne verot on aina pitänyt kerätä valtion pohjattomaan kassaan.
Olisi mielenkiintoista nähdä vähän tarkempiakin tilastoja, tästähän puuttuu 1600-1700-luvut kokonaan.
The trouble with socialism is socialism. The trouble with capitalism is capitalists.
Rollert kertaa viimeisen talouskriisin ympärillä tapahtuneita ylilyöntejä:
Buckley did not live long enough to see the financial crisis unfold, but I suspect he would have felt compelled to quote Schlamm at several points over the last two years, marking events such as the epic unraveling of Bernie Madoff’s ponzi scheme, the revelation that Merrill Lynch CEO Jon Thain bought an $87,000 rug for his office just months before his firm went belly up, or the incident in late 2009 when several Wall Street CEOs said they couldn’t make their scheduled meeting with the President due to “inclement weather,” this just a year after emergency action by the government saved them from joining the ranks of the unemployed.
For those who may have forgotten, Goldman came under fire last fall when it seemed that the firm was on track to pay out huge bonuses for a year in which it made a record profit of $13.4 billion. (In the end, in response to the outcry, Goldmanscaled back its bonus pool.) In the eyes of most people, the fortunes of Goldman and the American economy already looked a little too much like A Tale of Two Cities, but complicating matters further was the fact that the firm had enjoyed the upside of both the run up to the crisis and its aftermath, relying on unprecedented government assistance to tide it over in between.
Buckleyn tavoin Rollert haluaa herättää keskustelua yritysten ja yritysjohtajien roolista yhteiskunnassa:
These questions include: What is the role of business in a free society? What about successful businesspeople? Do businesses have responsibilities to the public that go beyond the law? What do they include? What virtues does the practice of business instill? What vices? And what does it mean if the answers the general public gives to these questions diverge significantly from those given by the business elite?
USA:sta meillekin tuontitavarana saapunut lama on saanut talousteoreetikot taas varpailleen: mikä olikaan romahduksen syy ja kuka siitä vastaa?
Selityksiä on kirjoiteltu paljonkin, parhaita löytyy mm. Newsweek 24.2.2009, jossa:
Looking back, the investors who believed the stories told by Madoff and Stanford—that they could deliver steady, positive, market-beating returns in any type of climate, despite the manifest failure of virtually every other money manager to do so—were obviously foolish. But our best financial minds also spun tales and theories with great assurance, making seemingly irrational and unprecedented activity seem completely sensible. And we bought them.
Few economists saw our current crisis coming, but this predictive failure was the least of the field’s problems. More important was the profession’s blindness to the very possibility of catastrophic failures in a market economy. During the golden years, financial economists came to believe that markets were inherently stable — indeed, that stocks and other assets were always priced just right. There was nothing in the prevailing models suggesting the possibility of the kind of collapse that happened last year.
Keskustelua sävyttää lisäksi vanha kädenvääntö monetaristisen ja keynesiläisen talousteoria välillä: pitääkö valtion puuttua talouteen ylipäätään, ja jos, niin tapahtuuko se rahapolitiikan avulla vai budjettipolitiikan avulla?
Se mikä on kuitenkin vielä mielenkintoisempaa on että taloustieteeseen noudee uusia näkökulmia, joissa kyseenalaistetaan sellaisia perusoletuksia, jotka ovat olleet talousteorioiden (perinteisesti) kulmakiviä: että kaikki markkinoilla toimivat päätöksentekijät ovat rationaalisia, heillä on käytettävissään tarvittava tieto, ja että markkinat ovat tehokkaat.
Edellä referoidun NYT artikkelin kirjoittajan, Paul Krugmanin sanoin:
So here’s what I think economists have to do. First, they have to face up to the inconvenient reality that financial markets fall far short of perfection, that they are subject to extraordinary delusions and the madness of crowds. Second, they have to admit — and this will be very hard for the people who giggled and whispered over Keynes — that Keynesian economics remains the best framework we have for making sense of recessions and depressions. Third, they’ll have to do their best to incorporate the realities of finance into macroeconomics.
Näistä uusista näkökulmista kannattaa vilkaista mm. behavioral economics, ja adaptive market hypothesis. Ne tarkastelevat markkinoilla toimijoiden päätöksentekoa muunakin kuin kylmänä insinöörimäisenä laskentaoperaationa.
Sinapinsiemen -blogi toimii lähinnä oman muistini jatkeena. Täydennän juttuja satunnaisesti vain ja ainoastaan oman mielenkiintoni mukaan. Jos haluat kommentoida jotakin juttua tai jatkaa siinä mahdollisesti esitettyä ajatusta, niin anna palaa.
